Olli Heikkonen: Jäätikön ääri

Runosuositus vajosi pitkittyneeseen kesähorrokseen, mutta kyllä täällä vielä jaksetaan innostua kotimaisesta lyriikasta. Tällä kertaa suosittelen Olli Heikkosen kolmatta runokokoelmaa Jäätikön ääri (Tammi 2007), ja erityisesti sen hirvirunoja.

Heikkonen jatkaa kokoelmansa alkuosassa roolirunouden perinnettä. Runojen puhujana on siis hirvi, tai ehkä pikemminkin jonkinlainen luonnonhenki, eläinsielu. Ihmisen poissaolon tunnelma on käsinkosketeltava, kun hirvipuhuja laskeutuu yöllä uimaan, tai seisoo omenapuun katveessa pimeänä hahmona. Olento on maaginen; yhdessä runossa se muuttuu puuksi, kokee puuna olemisen: ”sydämeni sitkeä säie/ yhtää juuresta latvukseen./ Jos tahdot, olen pihkaa/ ja ravinteita täynnä.”

Runot kantavat metsän siimeksen tunnelmaa, jossa on myös uhkaa: ”Älä kutsu minua/ omenapuidesi katveeseen. Älä tule/ minun metsäni pimeyteen.”

Heikkosen luontolyriikka on aidon ekologista, se henkii eettistä kannanottoa olematta saarnaavaa. Arvioni runoilijan uusimmasta teoksesta Teoria kaikkein pienimmistä löytyy syksymmällä ilmestyvästä Tuli&Savu -lehdestä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s