Olli Heikkonen: Jäätikön ääri

Runosuositus vajosi pitkittyneeseen kesähorrokseen, mutta kyllä täällä vielä jaksetaan innostua kotimaisesta lyriikasta. Tällä kertaa suosittelen Olli Heikkosen kolmatta runokokoelmaa Jäätikön ääri (Tammi 2007), ja erityisesti sen hirvirunoja.

Heikkonen jatkaa kokoelmansa alkuosassa roolirunouden perinnettä. Runojen puhujana on siis hirvi, tai ehkä pikemminkin jonkinlainen luonnonhenki, eläinsielu. Ihmisen poissaolon tunnelma on käsinkosketeltava, kun hirvipuhuja laskeutuu yöllä uimaan, tai seisoo omenapuun katveessa pimeänä hahmona. Olento on maaginen; yhdessä runossa se muuttuu puuksi, kokee puuna olemisen: ”sydämeni sitkeä säie/ yhtää juuresta latvukseen./ Jos tahdot, olen pihkaa/ ja ravinteita täynnä.”

Runot kantavat metsän siimeksen tunnelmaa, jossa on myös uhkaa: ”Älä kutsu minua/ omenapuidesi katveeseen. Älä tule/ minun metsäni pimeyteen.”

Heikkosen luontolyriikka on aidon ekologista, se henkii eettistä kannanottoa olematta saarnaavaa. Arvioni runoilijan uusimmasta teoksesta Teoria kaikkein pienimmistä löytyy syksymmällä ilmestyvästä Tuli&Savu -lehdestä.

Mainokset

Aki Salmela: Jokeri

Aki Salmelan seitsemäs runoteos Jokeri (Tammi 2014, 76 s.) on korttipakan maiden mukaan jäsennetty kunnianhimoinen kirja ihmisen osasta: menetyksestä ja pakottavasta naurusta. Se on omalle nukkavierulle rehellisyydelleen irvaileva, härskien vitsien kirjoma maailmanselitys ja toisaalta surumielinen laulu sattumasta, joka antaa joillekin onnea ja toisille tuskaa, sen kummemmin selittelemättä toimiaan. Se on pinnistävä yritys jäsentää pettymysten mielettömyydestä jotain käsitettävää tai edes siedettävää, ja toisaalta tuon pinnistyksen kuvaus.

Jokeri on täysiveristä postmodernin jälkeistä lyriikkaa: vilpittömyydelle rakentuneen ironian päälle sammaloituu vilpittömyyden uusi kerros. Ikuisuusaiheineenkin se on vahvasti ajassa kiinni.

Mikael Brygger: Tuuliatlas

Ihmisten elämä maailmassa synnyttää jatkuvasti häkellyttävän täsmällistä kieltä erilaisiin käyttötarkoituksiin. Runon tekeminen voi olla noiden valmiiden lauseiden löytämistä ja sijoittelua, olemassa olevan kielen järjestämistä. Hienon esimerkin tarjoaa Mikael Brygger, jonka teos Tuuliatlas (Poesia 2014, 69 s.) alkaa kahdella myskyn nousua kuvaavalla runolla: ensimmäinen niistä kertoo, kuinka myrsky syntyy merellä ja toinen, kuinka se syntyy maalla. Runot eivät ole muuta kuin kirjan sivulle asemoituja tuulen vaikutuksia kuvaavia boforiasteikkoja, mutta millaista dramaturgiaa ne tarjoavatkaan! Tutustuin teksteihin alun perin viime syksynä, kun kuulin Bryggerin lukevan niitä eräässä turkulaisessa ravintolassa. Yleisö koostui suurelta osin ennen kaikkea kaljalaseistaan kiinnostuneista kantaveikoista, jotka vilkuilivat toisiaan hiljaisiksi pakotettuina. Minä pidätin hengitystäni. Kuinka koskettavaa onkaan kieli, jonka ainoa tarkoitus on täsmällisesti ja vilpittömästi kuvata kohteensa. Kuinka mahdoton sellainen yritys on, ja kuinka liikuttava ja tärkeä ja paljonpuhuva.

Tuuliatlakseen voi tutustua pdf-muodossa täällä.

Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja

Kun kohtaa hyvää runoutta, on usein mahdotonta täsmentää, mitä se ”käsittelee”. Tämä johtunee siitä, että runo ei varsinaisesti käsittele – se luo oman todellisuutensa, on todellisuus. Runo ei kysy eikä vastaa, vaan tarjoaa taustahuminan tai musiikin, jota vasten pysähtyä ajattelemaan ja tuntemaan asioita.

Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Teos 2008, 57 s.) sisältää suomenruotsalaisen Tua Forsströmin runosarjan Mineraler (2003) ja kokoelman Sånger (2006). Runot on kääntänyt tarkkarytmiselle suomen kielelle Caj Westerberg.

Forsströmin runot saavat ajattelemaan paradokseja. Jo kokoelman nimi on tällainen tyhjentymätön lause. Sydän tuntee rajansa, sen tietää jokainen, joka tuhannetta kertaa kuulee rakastettunsa suusta saman harmillisen asian tai kävelee seitsemännen kerjäläisen ohi pääkadulla. Ja kuitenkin kaikki virtaa sen läpi.

Säkenöivä Mineraalit aloittaa kirjan. Sarja sisältää kuvia Afrikasta, kodin tarjoamista kodittomalle eläimelle, luonto- ja unikuvia sekä puhelinvastaajassa henkeään pidättelevän kuulijan. Mineraalit, toisin kuin muistot, voi säilyttää, kunhan muistaa pitää ne laatikossa, niin ettei pöly pääse ”jäytämään niiden pysyvyyttä”. Siinä yksi sarjan tarjoama mahdollisuus: ajatella muistoja asioina, jotka kuluvat, eivätkä ehkä lopulta ole sen enempää totta kuin unetkaan.

Eri puolilta haalitut ainekset sulautuvat Forsströmillä kokonaisuudeksi, joka on harvinaisen harmoninen. Mineraalit ei kaipaa ympärilleen mitään, mutta koska 7-sivuinen kirja kai hukkuisi kirjaston hyllyyn, saa samojen kansien välistä lukea kokoelman Lauluja.

Henriikka Tavi: Joulukuu

Mitä odotat runokirjalta? Tuskin ainakaan tätä. Henriikka Tavin Joulukuu (Poesia 2012, 124 s.) on kirjoituskokoelma, jonka aineisto olisi taipunut moneen muuhunkin – vaikkapa vaikuttavaksi journalistiseksi jutuksi. Tavi on koonnut eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten kertomuksia siitä, miten he ovat kokeneet ilmaston muuttumisen asuinympäristössään. Tekstejä on kerätty eri kielillä, ja kirjassa ne ovat sekä alkuperäisinä että suomeksi käännettyinä. Ilmastonmuutoksen kokemukset ovat häkellyttäviä, ja niistä välittyy koko maailmaa koskettava epävarmuuden lisääntyminen ja suru ilmastoon liittyvien paikallisidentiteettien murtumisesta. Merkillepantavinta kuitenkin on, että Tavi tuo tekstit runouden kontekstiin. Tämä estää kirjoituskokoelmaa politisoitumasta ja kasvattaa sen muistomerkiksi ajasta, jolloin säästä puhuminen sai uuden merkityksen ja maailman ihmisten olisi ainakin pitänyt havahtua yhteiseen tehtäväänsä. Tavin runoteoksen yhteiskunnallinen ja eettinen sanoma on iätön tavalla, johon journalismi ei koskaan pystyisi.

Lisätietoa Henriikka Tavin 12-sarjasta löytyy täältä.

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Runosuositus ei ole lukupäiväkirja, mutta sallikaa minun esitellä seuraava teksti kokemukseni kautta. Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (Otava 2009, 71 s.) sattui käteeni viime keväänä Italiassa, Mazzano Romanon kirjailijakodissa. Alkusivulla kiitetään Mazzanon kirjailijakotia, joten voi kuvitella, että Haasjoki on kirjoittanut teostaan siellä. Mazzano on Roomasta tunnin verran pohjoiseen sijaitseva keskiaikainen kylä, joka rajautuu vehreään laaksoon. Kirjailijakodin kattoterassilta voi nähdä pienen, turkoosin joen virtailevan laakson pohjalla. Voi Italia! Haasjoen kirjassa on kaunis, värikäs kansi eksoottisine lintuineen. Luin sitä terassilla ja kirjailijakodin parivuoteella, nautin selkeästä kielestä ja toteavan filosofisesta katseesta maailmaan. Mazzanossa minulla oli aikaa miettiä asioitani Suomessa sekä sitä ihmettä, että nyt olin Italiassa ja sain kirjoittaa katsellen ihanaan laaksoon. Sulauduimme kirjan kanssa yhdeksi, sen kieli eli huminana korvissani. Viimeinen runo alkoi lainauksella Eeva-Liisa Mannerilta: ”Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa, maailma säteilisi pois”. Luin runoa, herkistyin sille, pääsin tähän kohtaan:

Avaruuden profiilissa erottuva pienin kohouma,
kukin meistä joka sillä hetkellä kohottautuu vuoteessaan
ja ihmettelee yön kuumuutta sytyttämättä valoja,
ohuesti lakanan peitossa, kaikkein pienimpänä ja kaiken
ajattelemiseen kykenevänä.

Kyyneleet sumensivat silmäni. Olin yksin Italiassa, valintani Suomessa, ja ajattelin runoilijan siihen, paikalleni, samaan sänkyyn ja saman lakanan alle. Makasin siinä kirja rinnallani ja tunsin maailman turvallisen, kipeän ihmeen niin kuin yhdeksänvuotias, jolle on tapahtunut vasta käsitettävän kokoista pahaa.

Pauliina Haasjoen kirja, ja etenkin sen viimeinen runo, on toinen runosuositukseni.

Eino Santanen: Tekniikan maailmat

Tekniikan maailmat (Teos 2014, 90 s.) alkaa villillä 19-sivuisella runokuvauksella siitä, millaista on olla sisällä omassa itsessään, kun elämä on vaihtunut some-elämään ja älykkyys metamorfosoitunut älyteknologian jatkeeksi. Runo onnistuu sanomaan jonkin epäselvän totuuden ajallemme tyypillisestä huomion pirstaloitumisesta ja ihmisen sekoittumisesta internetissä esitettävään itseensä. Puhuja – jos sellaisesta voi enää edes puhua – sinkoilee, teutaroi, pirstoilee, kärsii ja masturboi sadoille omakuvilleen. Sosiaalisuus sekoittuu mediaan, minuus tekniikan maailmaan. Minä on mennyt rikki, räsähtänyt sirpaleiksi bittiavaruuteen, ja silti jokin on ehjää.

Nämä ovat todellisia ilmiöitä. Kirja, ja etenkin sen aloittava runo, operoi aikamme polttopisteestä. Se onnistuu kuitenkin sivuuttamaan puuduttavan ”ajankohtaisuuden”, eikä runoilijaa tunnu ajavan tarve ”kommentoimiseen”, vaan jokin orgaanisempi tarkoitus.

Santasen runo on yksi onnistuneimmista lukemistani some-ajan analyyseistä. Siksi se on myös ensimmäinen runosuositus.